Tämä juttu on julkaistu vuoden 2024 Ovolainen-jäsenlehdessä.
Jalat maassa, tavoitteet korkealla
Vieraskynä: Marianne Vikkula
Lopettaessani aktiivisen voimistelu-urani, olin 21-vuotias ja koko joukkueemme keski-ikä lähenteli kahtakymppiä. Sittemmin joukkuevoimistelussa huipulle on noustu yhä nuorempana, ja harmillisesti urheilu-urat lopetetaan yhä nuorempana. Yksi syy varhaiselle lopettamiselle on tavoitteellisten opintojen (tai työn) ja urheilun hankala yhteensovittaminen. Näitä haasteita itsekin ratkoin kymmenen vuotta sitten päivittäin. Onnekseni olen saanut huomata, että huippu-urheilu on antanut valtavan määrän oppeja työelämään, joita en usko, että olisin voinut korkeakoulun penkiltä saada.
Voimistellessani tavoitteemme oli voittaa maailmanmestaruus. Silloin tuntui lähes itsestäänselvältä, että tähtäin oli kaikista korkeimmalla. Myöhemmin olen saanut huomata, kuinka harvinainen kokemus onkaan kasvaa näin kunnianhimoisessa ympäristössä. Peruskoulu, lukio tai yliopisto ei lähtökohtaisesti valmista meitä ajattelemaan, miten olla maailman paras ja toimimaan tämän tavoitteen mukaisesti. Työelämässä olen kuitenkin päätynyt tiimeihin, joiden tavoitteena on tehdä maailman parasta omalla alallaan ja luoda uutta – eli vielä parempaa kuin aiemmin. Voimistelu antoi avaimet tällaiselle rohkealle ajattelulle. Se on luonnollista eikä pelottavaa – siinä missä keskivertosuomalainen saattaisi torpata taivaisiin asetetut tavoitteet epärealistisina.
Voimistelu huipulla on opettanut riskinottoa ja pettymysten käsittelyä tavalla, jota teini-ikäisen on vaikea löytää muualta. Kuten voimistelutreeneissä tai -kisoissa eivät työelämässäkään asiat aina mene niin kuin suunniteltiin. Huippu-urheilu on antanut ylivertaisen koulun käsitellä pettymyksiä. Aina ei voi onnistua, ja se on ihan ok. Meihin voimistelijoihin iskostui asenne jatkaa seuraavana päivänä siitä, mihin eilen jäätiin, vaikka kuinka huonosti olisi mennyt. Monelle jatkuva omien rajojen koettelu on epämukavaa, mutta oma kokemukseni on, että nimenomaan epämukavuusalueelle meneminen kehittää meitä kaikkein eniten. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että “jos et hikoile ollenkaan, oletko urheillut?” kääntyy töissä ajatukseen “oletko mennyt tarpeeksi usein pois mukavuusalueeltasi saavuttaaksesi jotain, mihin et ehkä edes itse uskonut kykeneväsi?”. Huippu-urheilu opetti tottumaan olotilaan, jossa jatkuvasti puskemme itseämme epämukavuusalueelle. Tätä asennetta ei ihan jokaiselta luonnostaan löydy.
Treenisalilla kasvoin siihen, että sain jatkuvasti palautetta tekemisestäni. Vuodet voimisteluvalmennuksessa opettivat, että valmentajien ykköstavoite on kehittää minua voimistelijana eikä palautteen ole ikinä tarkoitus henkilöityä minuun ihmisenä. Myöhemmin itse valmentaessani oli myös helppo huomata, että se miten palautteen antaa on oikeastaan tärkeämpää kuin se, mitä palautteen sisältö on. Harva 20-vuotias on saanut vuosien ajan jatkuvaa palautetta ja opetellut mittavissa määrin sen antamista. Itselleni tämä on selvinnyt myöhemmin työelämässä nähdessäni, kuinka vaikeaa hyvän palautteen antaminen monelle on, ja kuinka palautteen vastaanottaminen ei suju kaikilta luonnostaan.
Toki voimistelu on myös rakentanut mielettömän pohjan tiukalle ajanhallinnalle, priorisoinnille sekä tiimityöskentelytaidoille. Mutta vielä tärkeämpänä pidän näitä pehmeitä kykyjä, jotka ovat toivottavasti tehneet minusta paremman työkaverin, reilun johtajan ja sopivissa määrin pilvilinnojen rakentajan.